TOIPUMISTARINOITA

Toipumistarinani

Aamu. Olen syönyt kohtuullisen aamiaisen, runsaan, ravitsevan, minulle hyvää tekevän, ja maittavan. Edessä arkipäivä, johon tiedän kuuluvan lounaan, päivällisen, iltapalan ja ehkä johonkin kohtaan myös jonkin sortin välipalan - jos siltä tuntuu. Tänään minua ei pelota, että alan ahmia. Tänään minun ei tarvitse laihduttaa. Tänään ei tarvitse miettiä mitä saan syödä ja kuinka paljon saan syödä. Tänään ei tarvitse syödä salaa. Tänään ei tarvitse taistella turhaan suupaloja vastaan. Tänään ei tarvitse taistella syömisiä vastaan ollenkaan.

Edellämainittu elämä on minulle totta nykyään. Se oli totta eilen, se on totta tänään, ja uskon sen olevan totta myös huomenna.

Kymmenen vuotta sitten en uskonut että kohtuullisen syömisen elämä voisi olla kohdallani totta. Ajattelin, että tulen aina elämään ahmimisen ja laihduttamisen kanssa. Ajattelin, että kuulun siihen ihmisryhmään joka välillä lihoo ja välillä laihtuu, välillä ahmii ja välillä - usein - ahdistuu ahmimisestaan. Ajattelin, että taistelu kroppani koosta ja taistelu syömisiä vastaan on osa minua. Ajattelin, että tällainen elämäntapa on osa minua ja minun tulee vain hyväksyä se.

Runsas kymmenen vuotta sitten menin OA:han ensimmäistä kertaa. Olin tuolloin elänyt viikkoja syöden porkkanakeittoa päivisin, ja ahmien kaikkea iltaisin: makeita ja suolaisia, kylmiä ja lämpimiä, vuorotellen erilaisia jolloin sain syötyä enemmän. Ulostuslääkkeitä yritin tuohon aikaan jo välttää. Aikaisemmin opiskeluaikana olin niitä käyttänyt kuukausia: päivä kevyesti lightjuomilla (1,5-3 litraa per päivä) ja illalla ennen ahmimista kymmenisen ulostuslääkettä, jotta tyhjentyminen tapahtuisi ennen seuraavan aamun opiskeluihin lähtöä.

Tarinoita ahmimisen ajastani olisi lukemattomia: ”unelma”risteilyt ahmimisineen, vessaan sammumiset syömisistä - ei alkoholista -, ne käsittämättömät syömismäärät mitä itseeni sain mahtumaan, jne. Mutta uskon, että samaa kokenut tietää jo tämän kaiken, ilman että tässä yksityiskohtiin menen. Oleellisempaa tässä tarinassa on toipuminen.

Toipumiseni vaiheet

Ensimmäinen vaihe, kolmisen vuotta:

Istuin kolmisen vuotta OA-ryhmissä säännöllisesti, 1-3 kertaa viikossa ja puhuin, itkin, valitin, puhuin, ja kotona ahmin ja laihdutin. Kuulin kuinka jotkut puhuivat triggereiden pois jättämisestä. Kuvailivat että, elämä on helpompaa kun ovat jättäneet triggerit eli ahminnan laukaisevat syömiset kokonaan pois. Toiset sanoivat jättäneensä sokerin kokonaan pois. Ajattelin, että tämä ei ole minulle mahdollista. Että minun kohdallani ei ole elämää ilman ahmintaa, tai ainakaan en voisi kokonaan luopua herkuista. Sitäpaitsi minhän ahmin kaikkea! Ahmin porkkanasosekeittoa samalla tavalla kuin pitsaa ja kääretorttua.

Tarvitsin vuosien ryhmissä istumisen siihen että löysin ja tunnistin pohjani. Tietoisuuteni sairaudestani kasvoi ja ahmimisista seuraaavat olot pahenivat samalla. Ahmimisista väheni nautinto koska ahdistus alkoi vallata jo pian ahmimisen aloittamisen jälkeen. Yhden tällaisen kauden keskellä tuli hetki että ”nyt”.

Toinen vaihe, kolmisen vuotta:

Ajattelin, että nyt lopetan. En huomenna, en maanantaina, vaan nyt. Merkkaan itselleni pahimmat ahmimistuotteet, ja en syö niitä tänään. Ajattelin, että huomenna voin syödä niitä vaikka kuinka paljon, mutta tänään en. Toivoin, että en söisi näitä triggereitäni huomennakaan, mutta ajatus loppuelämästä ilman näitä syömisiä oli mahdoton. Siis keskityin vain tähän päivään. Ja päivistä tuli viikkoja. Näinä aikoina ei tullut peräkkäin useita kohtuuden viikkoja, välillä retkahdin. OA:n ja tukihenkilöiden avulla sain taas kuitenkin kohtuudestani kiinni. Kävin ryhmissä paljon, välillä kansainvälisissä nettiryhmissä useamman kerran päivässä. Työstin OA:n 12 askelta. Ja vähitellen päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, ja lopulta kuukausista vuosia.

Pelko ahminnasta ja pelko siitä että lihon, sai minut syömään vain varmuudella turvallisiksi kokemiani syömisiä. Triggerilistani muokkautui kovin laajaksi. Näin jälkikäteen näen, että ahmimisen kaaoksesta menin toiseen laitaan, eli siirryin vahvaan kontrolloinin aikaan. Minulla oli paljon syömisiä mitä en saanut syödä, vältin makeaa, rasvaisia ruokia ja hiihydraattipitoisia syömisiä. Ehkä tarvitsin tuon ajan jotta sain poikki vuosia kestäneen ahminnan kaaoksen - en tiedä.

Elämäni oli helpompaa ilman jatkuvaa ahmimisen ja laihduttamisen taistelua. Ja samalla kun kontrolloin syömisteni laatua kontrolloin myös ruoka-aikoja ja opin syömään säännöllisesti. Opin myös tuntemaan jälleen nälkää. Toistuvan säännöllisen syömisen myötä painoni putosi ja tulin normaalipaoinoiseksi, mitä en ollut kokenut ikinä tapahtuneen muutoin kuin tiukkojen laihdutuskuurien aikana. Nyt koin että en ollut laihdutuskuurilla, vaan että olin tehnyt pysyvän elämänmuutoksen.

Vaikka olin onnellinen syömisissäni ja kropassa tapahtuneesta muutoksesta, niin ahdistuminen elämässäni syveni. Tässä uudessa pysyvässä elämänmuutoksessa oli kuitenkin mukana paljon kontrollia, ja kontrolli aiheutti ahdistusta.

Kolmas vaihe, kolmisen vuotta takana, ja tässä olen nyt:

Ehkä lihomisen pelkoni alkoi vähitellen helpottaa, koska uskalsin kokeilla vähitellen joidenkin triggereiden takaisinottamista. Ajattelin - ja ajattelen - että tämä on tarpeellista kohdallani jotta kontrollointini vähenee ja sen myötä ahdistus helpottaa. En ole uskaltanut kokeilla minkään syötävän takaisinottamista yksin. Edelleen minulla on joitain syömisiä joita en halua syödä, mutta niitä on vähän. Ajattelen, että niitä en tarvitse, eikä niiden välttäminen aiheuta minulle hankalia sosiaalisia tilanteita. Triggerilistan lyheneminen on helpottanut elämääni. Samalla tavalla kun sen piteneminen aikaisemmassa kohdassa elämääni helpotti minua, niin nyt listan lyheneminen on helpottanut elämääni. Uskon että olen tarvinnut toipumiseeni kummatkin vaiheet.

Olen sairastanut vuosia pakonomaista ahmista ja pakonomaista laihduttamista. Tiedän, että ymmärrykseni siitä mikä on normaalia syömistä on sairastunut. Tänään luulen olevani käytännön syömisissäni normaalin ihmisen kaltainen. Tunnistan kuitenkin edelleen, että joidenkin tilanteiden tullen haluan ahmia ja joidenkin tilanteiden tullessa haluan laihduttaa. Tänään tiedän, että laihduttaminen ja ahmiminen eivät minulle sovi. Tänään voin elää ilman niitä joutumatta taistelemaan niitä vastaan. Tänään tiedän että joskus syön enemmän ja joskus vähemmän, ja se on minulle tänään ok. Tänään uskon että ainoa keino minulle säilyttää - ja syventää - tämä toipumisen tila on syöddä kohtuudella, päivä kerrallaan.

- Nainen, 50 vuotta

 
Maija päihitti vuosikausia kestäneen riippuvuuden (Karjalainen, 11.2.2015)

Yli 25 vuotta ruokariippuvuuden kanssa kamppaillut Maija, 43, muistaa hyvin ensimmäisen ahmintakohtauksensa.
- Olin koulussa kuudennella luokalla. Söin litran jäätelöä kerralla. Se tuntui nautinnolliselta, ihanalta, Maija muistelee. Maijan lapsuuskodissa ei vanhempien avioeron jälkeen noudatettu säännöllistä ateriarytmiä. Aamupala ja illallinen jäivät useimmiten syömättä. Sen sijaan Maija oppi kotoaan jatkuvan laihduttamisen. Kun vuoroittaista ahmimista ja laihduttamista oli kestänyt joitakin vuosia, Maija tajusi, ettei kaikki ollut kunnossa.
- Olin lukion kolmannella luokalla. Olin Kuopion torilla menossa ostamaan lihapiirakkaa yrittäen samalla taistella haluani vastaan. Silloin iski epätoivo: ahmimista ja paastoamista - tätäkö tämä elämä tulee olemaan?

Lukion jälkeen ruokariippuvuus karkasi lopullisesti käsistä. Maija kärsi masennuksesta. Opinnot kärsivät, sillä Maija halusi ainoastaan sulkeutua kotiin herkkuvuoren kanssa. Maija sai masennusdiagnoosin ja aloitti terapian. Syömisongelmasta ei terapiassa juuri puhuttu.
- Yritin opetella oksentamaan niin kuin bulimikot, mutta en kyennyt. Siksi en pitänyt itseäni syömishäiriöisenä. 1990-luvun alussa näistä asioista ei juuri tiedetty. Sanat ovat tulleet minulle vasta paljon myöhemmin.
Käänne tuli 1990-luvun lopulla, kun Maija pääsi tapaamaan tunnettua lihavuustutkijaa Aila Rissasta tehdessään ylipainoa käsittelevää opinnäytetyötä.
- Silloin naksahti jokin. Aloin syödä säännöllisesti aamupalaa. Silti ahminnan ja hedelmäpaastojen vuorottelu jatkui. Minulle oli tyypillistä, että paastosin päivät ja ahmin illat.

Maija oli jo pitkään tiennyt ongelmasyöjille tarkoitetuista 12 askeleen ohjelmaan perustuvista Overeaters Anonymous, eli OA-ryhmistä. Noin 30-vuotiaana hän hakeutui sellaiseen. Alussa hän jatkoi ahmimistaan, vaikka osallistui kokouksiin säännöllisesti.
- Jälkeenpäin ihmettelen, miten kehtasin menä. Pääsin kuitenkin puhumaan minua painavasta asiasta sellaisten ihmisten kanssa, joilla oli sama ongelma.
Lopulta Maija teki päätöksen. Hän päätti elää päivä kerrallaan kokonaan ilman niitä ruokia, joista oli pahiten riippuvainen.
- Lopetin lihapiirakoiden, kakkujen, pitsojen, keksien ja karkin syönnin, eli vähensin roimasti hiilihydraattien, sokerin ja rasvan käyttöä.
Aluksi päätös oli valtava helpotus, mutta muutamassa vuodessa Maija alkoi ajautua toiseen ääripäähän. Kiellettyjen ruokien lista kasvoi, ja Maija tarkkaili määriä vaa'an kanssa. Maija sairastui ahdistushäiriöön.
- Tarkkailusta tuli pääasia. Se, mikä aluksi vapautti, muuttuikin vankilaksi.

Havainnon jälkeen Maija lähti hitaasti pyrkimään kohti kohtuusyömistä. Hän oli vuosia kieltäytynyt ystävänsä leipomasta marjapiirakasta, ettei se laukaisisi ahmintahimoa. Päätös maistaa marjapiirakkaa oli pelottava. Siitä kuitenkin avautui uusi tie. Nyt Maija jättää kokonaan väliin vain keksit ja karkit, mutta syö muuten miltei kaikkea - kohtuullisin määrin. Hän muistaa ajat, jolloin ei uskonut kohtuullisen syömisen olevan itselleen koskaan mahdollista. Hän kokee tarvinneensa toipumiseensa OA:n tarjoamaa vertaistukea, mutta myös ammattiapua.
- Syömishäiriö on monitahoinen asia, ja sen tuottama häpeä syvä. Ahmiminen on ahmijalle aluksi nautinto. Pohjalla ollessa nautinto vähenee ja katoaa, mutta ahmiminen jatkuu, Maija kuvailee.
Hän muistuttaa, että satunnainen ylensyöminen on normaalia, eikä tavallisen ihmisen maailma siihen kaadu.
- Ei minunkaan maailmani enää.
 
 
Irti sokerikoukusta

Olen aina ollut aikamoinen sokerihiiri, ja lapsesta asti olen ollut perso kaikille makeille ja rasvaisille herkuille. Samaa voin sanoa aika monesta perheenjäsenestänikin, ja lapsuudenperheessäni oli aina tapana syödä aika paljon herkkuja. Halua laihtua olen toisaalta kokenut jo ala-asteen alkupuoliskolta lähtien, ja tyytymättömyys omaan painooni on ollut minulle tavallaan aina asioiden normaalitila. Olen kai aina yrittänyt hoikistua, vaikka en ole koskaan ollut varsinaisesti ylipainoinen - korkeintaan hieman pullea. Opin jo lapsena laskemaan kaloreita. Alituinen kontrollointi väsytti, mutta siitä tuli tavallaan osa minua.

Oikeastaan vasta aikuisuuden kynnyksellä ruokailuni muuttui sellaiseksi, jonka kanssa en kokenut kykeneväni elämään. Söin isoja määriä herkkuja ja inhosin itseäni jälkeenpäin. Yritin lopettaa, mutta jotenkin muissa asioissa verrattain kova itsekurini petti minut kerta toisensa jälkeen. Painoni oli syöksykiidossa ylöspäin ja etsin koko ajan kuumeisesti ratkaisua tilanteeseen. En halunnut ruveta oksentelemaankaan, koska intuitiivisesti ymmärsin sen tuovan mukanaan entistä suurempia ongelmia (päätös, johon olen myöhemmin ollut tavattoman tyytyväinen). Tilanne masensi ja piinasi minua sellaisella tavalla, jonka luulen vain saman kokeneiden ihmisten voivan ymmärtää.

Niinä aikoina löysin tiedon OA-ryhmien olemassaolosta, ja erään synkän viikon sunnuntai-iltana menin sellaisessa käymään. Se oli merkittävä etappi mm. siinä mielessä, että tapasin ihmisiä joiden vihdoin koin ymmärtävän ongelmaani. Se oli todella iso helpotus. Ryhmissä opin sairastavani sairautta, jonka kanssa itsekurilla ei ole kovin paljoa tekemistä. Niin ajattelen edelleen. OA-ryhmistä tuli minulle monin tavoin tärkeitä, ja koin voivani puhua niissä vapaammin kuin silloin ehkä missään. Ryhmistä saamani kummin tuella tein periaatepäätöksen laihduttamisen kertakaikkisesta lopettamisesta ja rupesin syömään riittäviä määriä normaalia, terveellistä perusruokaa. Kokonaan ruokavaliostani jätin pois sokeriset herkut ja monet nopeat hiilihydraatit, mikä oli yksi tärkeimmistä käännekohdista minulle. Se on ollut minulle paljon realistisempi ja helpompi vaihtoehto kuin makeiden herkkujen kohtuukäyttö.

Kaikki tämä avasi minulle ihan uuden sivun elämässä. Ruokahaluni normalisoitui ja energiaa alkoi riittämään kaikkeen muuhun. Tuntui, että sain elämäni takaisin. Tämä uusi elämäntapa on kestänyt nyt kahdeksan vuotta, joten se on kantanut jo aika merkittävän ajan. Peilistä minua katselee normaalipainoinen ja kehossansa viihtyvä nainen. En joudu ponnistelemaan, laihduttamaan enkä kontrolloimaan. Siinä on minulle ihmettä kerrakseen - minulle, joka olen aina ollut itseeni tyytymätön ja jolle laihduttaminen on kuin toinen luonto. Minun kokemukseni on, että kehon oma luonnollinen ruokahalun sääntely alkaa vähitellen toimia itsestään, kun ruokariippuvuus ei pääse enää häiritsemään sitä.

Syömishäiriöt miellän aika pitkälti ihmissuhdesairauksiksi. Pahimmat ajat syömishäiriöni kanssa ovat alkaneet samoihin aikoihin kuin muutenkin kaikista vaikeimmat ja yksinäisimmät ajat elämässäni. Toipumisessa on minulle ollut paljolti kysymys siitä, että kuulostelen todellisia tunteitani, puhun niistä ja haalin lähipiiriini (vain) minua hyvin kohtelevia ihmisiä. Uskon, että tiiviit ja lämpimät suhteet lapsuudenperheessä olisivat voineet vähentää riskiä sairastua syömishäiriöön ja vähentää tarvetta hakea mielihyvää herkuista. Itse tulen kuitenkin aika rikkinäisestä perheestä, ja olen joutunut pärjäämään liian monessa asiassa liian yksin ja liian varhain. Suvussani kulkee myös muuten paljon taipumusta päihderiippuvuuksiin, enkä ole ainoa ruokariippuvuudestakaan kärsinyt. Uskon näiden seikkojen vaikuttaneen omaan alttiuteeni sairastua. Kukaties näillä elämäneväillä ei olisi muuten voinut käydäkään. En syytä itseäni syömishäiriöstäni, enkä koe sen tekevän minua vähemmän vakavasti otettavaksi henkilöksi. En koe valinneeni sairastumista, mutta haluan tehdä kaikkeni pysyäkseni terveenä.

Milloinkaan en ole katunut sitä suurta määrää aikaa ja voimavaroja, jotka olen toipumiseeni käyttänyt. En häpeä OA-ryhmissä käymistäkään, vaikka jollakulla voisi niitäkin kohtaan olla joitain ennakkoluuloja. Olen kiitollinen siitä, että olen päässyt kokemaan näinkin terveen ja antoisan vaiheen. Muille samasta ongelmasta kärsiville toivon rohkeutta nähdä ongelman olemassaolo, ja haluaisin kannustaa hakemaan siihen apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Yhdellä ainoalla elämällähän tässä kuitenkin mennään. Omalta osaltani voin sanoa, että toipuminen on varmasti ollut elämäni parasta aikaa, enkä vaihtaisi mihinkään niitä hyviä asioita elämässäni, jotka se on mahdollistanut.

- Nainen, 32 vuotta
 
Epätoivosta kiitollisuuteen

Olen koko elämäni ajan palkinnut ja lääkinnyt itseäni ruualla. Olen aina pitänyt syömisestä ja erityisesti makeista herkuista. Lapsena olin ruumiinrakenteeltani hoikka, joskin lapsenpyöreä. Pidin itseäni lihavana ja sain myös toisinaan kommentteja pömppövatsastani. Aikuisena vanhoja valokuvia katsoessani olen kuitenkin nähnyt kuvissa hoikan lapsen ja nuoren.

Murrosiässä aloin laihduttaa ja sainkin siitä jonkin verran mielihyvää. Melko pian mukaan tulivat kuitenkin ahminnat, joita opin kompensoimaan paastoamalla, kuntoilemalla ja hieman myöhemmin oksentamalla. Opin, että oksentaminen oli paitsi tehokas väline syödyn ruuan poistamiseen, myös keino helpottaa pahaa oloa. Oksentamisen jälkeen olo oli hetken aikaa rentoutunut, rauhallinen ja miellyttävästi voipunut.

Vuosien mittaan syöminen muuttui yhä hallitsemattomammaksi ja oli usein kausittaista: huonoja ahmintajaksoja seurasivat tiukat dieetit ja kuntoilut. Elämä pyöri ruuan ympärillä, eikä mikään muu tuntunut tuovan samanlaista tyydytystä. Ahmiessani ruokaa putosin kuin pimeään kuiluun, jossa minun ei tarvinnut välittää tai huolehtia mistään elämän arkisista asioista. Ruuan avulla koin saavani täydellisen tyhjennyksen. Kuitenkin, jälkeenpäin, häpesin ja piilottelin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä ja huonommuutta. Koin, etten ollut rakastettava ja että kannoin mukanani salaisuutta, jota en voisi jakaa kenenkään kanssa.

Mitä enemmän häpesin, sitä tarmokkaammin yritin pyristellä irti pakonomaisesta syömisestä. Aloitin terapian, uuden harrastuksen, ja uuden elämän – ainakin joka maanantai. Kokeilin akupunktiota, erilaisia ruokavalioita, joogaa ja rakastumista, mutta mikään ei tuntunut vievän pakkomiellettä pois pysyvästi. Kauhukseni huomasin myös, että painon kurissapitäminen kävi vuosi vuodelta hankalammaksi ja vaikka kuinka kuntoilin, lihoin. Tämä lisäsi itseinhoani entisestään ja aloin lopulta vältellä ihmisten ilmoille menemistä. Välttelin myös peilejä ja vaatekauppoja. Mitä enemmän itseäni inhosin, sitä voimakkaammin ruoka veti minua puoleensa.

Ajan mittaan aloin saada erilaisia oireita: en nukkunut öisin, kärsin toistuvista migreeneistä, masennuin, kärsin erilaisista fobioista sekä kroonisista vatsavaivoista. Pelkäsin todellisia ja kuviteltuja asioita. En esimerkiksi uskaltanut mennä hammaslääkäriin, sillä pelkäsin kuulla, millaista tuhoa jatkuva oksentaminen oli mahdollisesti minulle aiheuttanut.

Ruoka ja ruokaan liittyvät ajatukset hallitsivat elämääni. Saatoin syödä koko päivän terveellisesti, mutta pieni poikkeama aiheutti helposti hälläväliä-ajatuksia. Päätin aina, että huomenna syön säntillisesti. Sitä huomista ei vain koskaan tuntunut tulevan.

Lopulta terapeuttini ehdotti, että hakeutuisin riippuvaisten vertaistukiryhmään. Minäkö riippuvainen, ajattelin. Koko ajatus tuntui aluksi naurettavalta. Muistan päivän, jolloin hakeuduin ensimmäistä kertaa OA:han. Olin valmistamassa aamiaista silloisen poikaystäväni luona. Mies lähti läheiseen kauppaan ostamaan tarvikkeita ja hänen poissa ollessaan söin salaa kaapista löytämäni suklaalevyn. Mietin kuumeisesti, miten ehdin hankkia uuden ilman, että mies huomaa mitään. Äkkiä koin voimakkaan väsymyksen pyyhkäisevän ylitseni: En jaksa enää näin. Tarvitsen apua. Samana iltana menin ensimmäiseen OA-palaveriini.

Ensimmäisestä palaveristani on nyt kuusi vuotta. Olen saanut kokea uskomattoman toipumisihmeen, jota en koskaan uskonut mahdolliseksi. Vertaistuen kautta olen kokenut jakamista, ymmärtämystä ja rakkautta, jota en osannut aikaisemmin kuvitellakaan. Vaikka tie on toisinaan ollut kivikkoinen, olen löytänyt elämäntavan, josta en halua koskaan luopua. Minulla on kummi, ruokasuunnitelma ja puhelin täynnä OA-kontakteja. Voin missä tahansa tilanteessa soittaa toiselle toipumistoverille.

Viimeisimmästä oksennuskerrastani on pian viisi vuotta. Olen löytänyt painon, jossa kehoni on hyvä olla ja joka kestää pienet poikkeamat arjesta. Ennen kaikkea olen oppinut näkemään itseni sellaisena kuin olen: en huonompana tai parempana kuin muut, vaan ihmisenä muiden joukossa. Olen syvästi kiitollinen toipumisen ihmeestä.

- Nainen, 41 vuotta
 
 
Sain ryhmästä avun ylensyömiseen (Aamulehti, 30.3.2012, julkaistu kirjoittajan luvalla)

Ahmimishäiriö on vakava henkinen ja fyysinen sairaus, joka ajaa ihmisen syvään yksinäisyyteen. Itse koin kasvavani ikään kuin ulos yhteiskunnasta. En mahtunut parkkitalossa ulos autosta, en penkkiin bussissa. Ympäristö halveksuu lihavaa, ja mitä todennäköisemmin ongelmasyöjä ajautuu yhä syvemmälle epätoivoon. Riippuvuus syömisestä vahvistuu. Ketjun katkaisemiseen ja uuden elämäntavan löytämiseen tarvitaan paljon vertaistukea, joka ei arvostele eikä syyllistä.

Haluaisin jakaa oman kokemuksen löytämästäni toipumisohjelmasta. Olin reilusti ylipainoinen, ennen kuin elämässäni tuli mahdollisuus muutokseen. Löysin vertaistukiryhmän, jossa ei jaeta tervellisiä ruokaohjeita, mitata eikä punnita. Ohjelman mukana kasvaa ja löytää uusia ulottuvuuksia omaan henkiseen hyvinvointiin. Olen oppinut tunnistamaan omia tunteitani, sitä kaikkea tiedostamatonta tunnemaailmaa, jonka olin yhtämittaisella "näläntunteella" peittänyt. En ehkä kuulunut perinteisiin ahmimishäiriöihmisiin, mutta söin arkiruokaa liikaa ja liian usein.

Jos syö enemmän kuin tarvitsee eikä viihdy omassa kehossaan, on kyse hallitsemattomasta ylensyönnistä. Useita kertoja olin ajatellut, että jonain maanantaina otan itseäni niskasta kiinni ja lopetan kaiken ylimääräisen syömisen. Elin vuodesta toiseen sen ajatuksen kanssa, että kun olen laihtunut, teen sitä ja tätä. Kävin jatkuvaa taistelua kiloja vastaan painon noustessa koko ajan. Se ajoi minua aina vain syvemmälle epätoivoon. Tutustuin monenlaisiin ihmedieetteihin lihoen aina vain lisää. Aloin jo pelätä laihtumista, koska kuurit päättyivät aina ja hallitsematon syöminen käynnistyi taas salakavalasti. Tiedän, että tämä on monelle tuttu tarina.

Anonyymit ylensyöjät (OA, Overeaters anonymous) tarjosi mahdollisuuden ulos piinaavasta kierteestä. Kilot tippuivat sivutuotteena 12-askeleen ohjelman mukana. Löysin ryhmän elokuussa 2010. Puoli vuotta myöhemmin pystyin vähentämään syömistä niin, että paino alkoi tippua. Tie on pitkä ja kivinen, mutta kaiken vaivan arvoinen. Ohjelma puhuu pidättyvyydestä niitä ruoka-aineita kohtaan, jotka aiheuttavat ylensyömistä. Ehkä otat ajattelemasi kolmen suklaapalan sijasta puoli levyä tai koko levyn, ja siitä seuraa harmitus. Aikaisemmasta nautinnosta on tullut selviytymiskeino, ja selviytymiskeinosta on tullut riippuvuus. Oma tahto ei enää riitä, vaan pakko ajaa tahdon edelle.

Mennessäni ryhmään ajattelin, että en ikinä pystyisi itselleni välttämättömäksi tulleista aineista pidättäytymiseen. Tänä päivänä, kun vieroitusoireet on kärsitty, minun ei tarvitse syödä lainkaan niitä ruoka-aineita, joiden määrä ei ole tahtoni alaisuudessa. Viime syksynä jätin vehnän pois ruokavaliostani ja talvella tiputin vielä sokerinkin.

Jatkuva näläntunne katoaa ja antaa mahdollisuuden syödä ateria-aikaan. Nyt olo on huippuihana ja vapautunut 20 kiloa kevyempänä. Toinen 20 liikakiloa kulkee vielä mukana. Tavoitteita ei luoda kauas tulevaisuuteen vaan juuri tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä me elämme koko elämämme. Ihminen joka elää hetkessä onnellisena, on onnellinen.

- Onnelliseksi toipuva